Darwinin jälkeen Australian valloitus jatkui, mutta pysyin edelleen Pohjoisterritorion osavaltiossa. Seuraavassa kohdekaupungissa, Alice Springsissa, tropiikin kosteus ja lämpö vaihtuivatkin äkisti aavikkomaisemiin, kuivaan ilmastoon ja vilpoisiin öihin. Matkustin Australian keskiosiin, sillä reissukalenteriin oli merkitty kolmen päivän ja kahden yön mittainen retki Ulurulle, Kata Tjutalle ja Kings Canyonille. Tiedossa olisi unohtumaton seikkailu Australian punaisella aavikolla luonnonmuodostelmia ihmetellen ja taivasalla swagissa nukkuen.
Millainen kokemus oli retki Ulurulle? Mitä piti sisällään kolme päivää ja kaksi yötä kestävä seikkailu Australian Red Centreen? Paljonko retki maksoi ja mitä se tarkalleen ottaen sisälsi?
First things first – Paikkojen nimet ja termit tutuiksi:
Mikä on Uluru?
Uluru on valtava punaisesta hiekkakivestä muodostunut tasainen, yksittäinen monoliitti, joka on muodostunut 600-700 miljoonaa vuotta sitten. Se on hieman alle 350 metriä korkea maanpinnasta mitattuna ja soikean muotonsa takia läpimitta vaihtelee 2,5-3,5 kilometrin välillä. Aboriginaalit ovat nimenneet tämän heille erittäin pyhän ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaan kallion Uluruksi. Kun eurooppalaiset rynnistivät Australiaan, keksivät he Ulurulle uuden ja paremmin englannin kieleen sointuvan nimen, Ayers Rock. Vielä vuoteen 2019 saakka Ulurun päälle oli paikan pyhyydestä huolimatta sallittua kiivetä, mutta liian monen kuolemaan johtaneen tapauksen seurauksena kiipeily kiellettiin.
Mikä on Kata Tjuta?
Toisin kuin Uluru, joka muodostuu yhdestä suuresta järkäleestä, Kata Tjuta käsittää peräti 36 kivikupolia. Nämä kivimuodostelmat koostuvat hieman karkeammasta kiviaineksesta. Kata Tjuta on myös pyhä paikka aboriginaaleille. Sen korkein huippu, Mount Olga, yltää lähes 550 metrin korkeuteen maanpinnasta mitattuna. Välimatkaa Ulurun ja Kata Tjutan välillä on noin 50 kilometriä. Uluru ja Kata Tjuta sijaitsevat kansallispuistossa, jolle on loogisesti annettu nimi Uluru-Kata Tjuta National Park.
Mikä on Kings Canyon?
Kings Canyon sijaitsee Watarrka National Park -kansallispuistossa, myös Pohjoisterritorion osavaltion alueella. Kings Canyonin jylhää maisemaa vallitsee paikoin jopa 100 metriä syvä kanjonimainen rotko, joka on syntynyt miljoonia vuosia sitten tapahtuneen maanjäristyksen ja sittemmin eroosion muovaamana. Vaikka kansallispuiston alue on laajalti kuivaa, on kanjonin pohjalla varsin vehreää kasvillisuutta. Kings Canyon on vaikuttava ja laaja-alainen luontokohde, joka on erittäin suosittu vaelluspaikka. Ajomatkaa Ulurulta Kings Canyonille on reippaat 300 kilometriä, linnuntietä huomattavasti vähemmän.
Mikä on The Red Centre?
Australian keskiosissa olevaa laajaa autiomaata ja aavikkoaluetta kutsutaan englanninkielisellä nimellä The Red Centre, punainen keskus. Alueen maaperä on väriltään punainen tai oranssinpunainen, mistä osuva nimitys juontuu. Tyypillinen The Red Centren maisema on kuivaa, karua ja kivikkoista. Juurikin Uluru, Kata Tjuta ja Kings Canyon ovat Australian The Red Centre -alueen ikonisimmat maamerkit.
Mikä on Yulara?
Yulara on Ulurun läheisyydessä olevan pienen kylän nimi. Yularassa on lentokenttä, eli Australian punaiseen ytimeen on mahdollista lentää suoraan maan muista kaupungeista. Tässä palvelukeskittymässä on hotelleja, leirintäalueita, elintarvikekauppa, matkamuistomyymälöitä, apteekki, turisti-info sekä muita pieniä putiikkeja ja palveluita. Jos unohdit tuoda mukanasi päähän laitettavan kärpäsverkon, ei hätää, voit ostaa omasi vielä Yularasta.
Mikä on swag?
“Swag” on englanninkielinen, erityisesti Australian englannin, nimitys eräänlaiselle retkeilyssä käytettävälle telttakankaiselle makuupussille tai pussimaiselle makuualustalle. Sen ulkokuori on valmistettu paksusta kankaasta ja sen sisällä on ohut patja. Swag on helppo rullata kasaan ja pyöräyttää uudelleen auki taas seuraavaan makuupaikkaan. Mukavuuden ja lämmön vuoksi swagin sisälle voi vielä laittaa erillisen makuupussin tai jopa lakanan.
3 päivää ja 2 yötä – Mitä retki sisälsi ja millainen oli retkiohjelma?
Kolme päivää ja kaksi yötä kestävän retken järjesti seikkailuretkiin erikoistunut Adventure Tours -yritys. Retki maksoi noin 650 euroa Booking.com:n kautta ennakkoon varattuna. Hinta sisälsi kuljetukset Alice Springsista Ulurulle, Kata Tjutalle ja Kings Canyonille ja paluun takaisin Alice Springsiin. Retkellä oli mukana kaksi erittäin omistautunutta ja ammattitaitoista opasta, joiden johdolla seikkailimme ikonisilla luonnonmuodostelmilla.
Majoittuminen kahdeksi yöksi Adventure Toursin omassa leiriytymispaikassa kuului hintaan. Nukkuminen hoitui swageissa maanrajassa taivasalla, ja tyynyt, makuupussit ja lakanat kuuluivat majoitussettiin. Käytössämme oli myös keittiökatos tarvikkeineen, suihkut ja vesivessat. Ateriat ja juomavesi sisältyivät retken hintaan, eli söimme aamupalat (2x), lounaat (2x), illalliset (2x) sekä välipaloja. Ateriat valmisteltiin yhdessä, eli oppaat eivät toimineet kokkeina vaan jokainen ryhmässä teki osansa.
Myös Uluru-Kata Tjuta National Park – ja Watarrka National Park -kansallispuistomaksut sisältyivät kokonaishintaan. Retken aikana käytin omaa rahaa vain huoltoasemapysähdyksillä, lähinnä kahviin ja pieniin välipaloihin, sekä perillä Yularassa ostamaani kärpäsverkkoon.
Lue lisää kärpäsverkosta ja muista tämän seikkailuretken matkavinkeistä tästä kirjoituksesta!
Retken ensimmäinen päivä
Lähtö Alice Springsista
Retkeä edeltävän yön majoituin hostellissa Alice Springissa. Koska retkelle ei ollut sallittua ottaa mukaan suurikokoisia matkatavaroita, jätin lähtöaamuna rinkkani hostellin matkatavaroiden säilytyshuoneeseen. Ymmärtääkseni tällainen käytäntö kyseisessä hostellissa oli täysin normaali, sillä valtaosa majoittujista oli joko juuri aloittamassa tai lopettamassa Red Centre -seikkailuaan. Retkeä varten tarvitsemani vaatteet, hygieniatuotteet ja muut tavarat pakkasin pienempään reppuun.
Noin aamuviideltä retkibussi iloisine oppaineen tuli noutamaan suoraan majoituspaikaltani. Hämmästyksekseni bussissa oli vain kolme muuta retkeläistä. Loput retkeläiset kuulema napattaisiin kyytiin vasta Yularan lentokentältä. Tätä ennen meillä neljällä eurooppalaisella ja kahdella australialaisella oli kuitenkin edessä reilu viiden tunnin ajomatka. Matkalla oppaamme kertoivat Australian luontoon liittyviä faktoja ja kuuntelimme perinteisiä australialaisia iskelmäkappaleita.
Pysähdyksiä matkan varrella ja Yulara
Huoltoasemapysähdyksen aikana Ghanin risteyksessä tervehdimme kesyjä emuja. Ostin välipaloja ja tietenkin jättikokoisen jääkahvin, jota hörppiessäni australialainen iskelmä ei enää kuulostanutkaan hassummalle genre-valinnalle.
Hieman reilu sata kilometriä ennen Yularaa horisontissa näkyi yhtäkkiä tasainen pöytämäinen vuori. Kyseessä ei kuitenkaan vielä ollut Uluru, vaan Mount Connor, joka oli erehdyttävästi Ulurun muotoinen. Oppaamme kertoivat, että lähes poikkeuksetta kaikki ensikertalaiset innostuvat Mount Connorin nähdessään luullen tätä Uluruksi.
Ajomatkan loppupuolella ylimääräisen ohjelmanumeron järjesti komea pyton. Käärme oli luikerrellut keskelle maantietä lämmittelemään, mutta oppaamme koki parhaakseen ohjata sen takaisin pientareen puolelle turvaan.
Lähestyessämme Yularaa Ulurusta ei kuitenkaan enää voinut erehtyä. Se hallitsi maisemaa ja tuntui huokuvan vahvaa, mystistä energiaa. Yularan keskusta oli pieni, mutta kaikki peruspalvelut ja paljon hipelöitäviä matkamuistoja sieltä kyllä löytyi.
Viimeistään käyskentely Yularan keskustassa antoi varsin yksimielisen ymmärryksen siitä, kuinka tarpeellinen päähän laitettava kärpäsverkko tulisi parin seuraavan vuorokauden aikana olemaan. Kärpäsiä oli kaikkialla. Kaikkialla. Ne yrittivät kaiken aikaa työntyä nenään, silmiin, suuhun, avohaavaan, you name it. Nöyrästi ostimme kärpäsverkot, minkä jälkeen oli aika suunnata lentokentälle.
Vierailu Kata Tjutalla ja puhjennut rengas
Lentokentällä loput retkeläiset napattiin kyytiin ja minibussimme täyttyi kahta paikkaa vaille täyteen. Tunnelma oli iloinen ja “Where are you from?” -kysymyksiä sateli joka suunnasta. Samantien suunnaksi otettiin Kata Tjuta, jonne oli matkaa noin 50 kilometriä. Vain muutama kilometri ennen määränpäätä alkoi minibussista kuulua ei-toivottua kolinaa: yksi bussin renkaista oli puhjennut!
Kata Tjutan sivuprofiili oli vaikuttava, monesta punaisesta kalliokupolista muodostunut luonnon taideteos. Pysähtyminen tienpätkällä, josta Kata Tjuta -kokonaisuus näkyi parhaiten ei ollut kuitenkaan sallittua, joten matka jatkui läheiselle pysäköintialueelle yllättävän vaivattomasti kolmen renkaan voimin. Perillä toinen oppaistamme lähti johdattamaan joukkiota patikointireitille Kata Tjutan solaan, toinen puolestaan jäi renkaanvaihtopuuhiin parkkipaikalle.
Lähes pilvetöntä taivasta vasten Kata Tjutan kalliokupolit tuntuivat hohtavan punaisuuttaan vieläkin kirkkaammin ja antavan entistäkin jylhemmän vaikutelman. Sinistä taivasta vasten pörräsi myös uskomaton määrä kärpäsiä. Oppaamme kertoi, että kärpästen varsin pakkomielteinen käytös yrittää tunkeutua kasvoille johtui alueen kuivuudesta. Alueella on niin kuivaa, että kärpäset pyrkivät löytämään mitä tahansa ravinnoksi tai nesteytykseksi kelpaavaa, olkoon se sitten pieni pisara kosteutta ihmisen huulilla tai silmäkulmassa.
Kärpästen saattelemana lähdimme patikoimaan kupoleiden väliin muodostuneeseen solaan muutaman kilometrin mittaiselle Walpa Gorge Walk -reitille. Kupolien massiivisuus ja kirkkaat värit loivat ainutlaatuisen luonnonmaiseman, jota ihastellessa olisi voinut viettää enemmänkin aikaa. Kata Tjutan luona on myös toinen patikointireitti, kestoltaan noin 3-4 tuntia. Tähän meillä ei ryhmämatkan aikataulun puitteissa kuitenkaan ollut aikaa.
Auringonlasku Ulurulla
Renkaanvaihto ei hidastanut aikatauluamme juurikaan. Ajoimme seuraavaksi Ulurulle, jonne saapuessamme auringonlaskuun oli aikaa noin tunti. Ulurun läheiselle parkkipaikalle johtavien teiden varsille pysähtely ei ollut sallittua, vaan kaikkien ajoneuvojen tuli pysäköidä samalle suurelle parkkialueelle. Meidän, kuten kymmenien muidenkin paikalla olevien ryhmien ja matkailijoiden, tuli pysyä aidatulla alueella.
Auringonlaskun värittämä Uluru ja sitä ympäröivä aavikkomaisema on yksi upeimmista näyistä, joita olen koskaan kokenut. Oli jotenkin vaikea edes käsittää, että parin pitkän lennon ja vielä pidemmältä tuntuvan bussimatkan jälkeen olin vihdoin tässä: Australiassa, aivan lähellä Ulurua, vain parinsadan metrin päässä isosta punaisesta kivestä. Ihastellessamme Ulurua oppaat tarjoilivat meille ystävällisesti pientä välipalaa ja mehua.
Jos ajattelit, että rullasimme swagit auki aivan Ulurun kupeeseen, joudun tuottamaan pettymyksen. Ulurun välittömässä läheisyydessä oleville parkkialueille tai levikkeille ei ole sallittua leiriytyä. Kun tuli aika jättää päivän viimeisissä auringonsäteissä kylpevä punainen kallio taaksemme, ajoimme muutaman kilometrin päässä olevalle Adventure Toursin omalle leiriytymispaikalle.
Leiri oli aidattu alue nuotiopaikkoineen, keittiökatoksieen ja koppivessoineen. Yhteisvoimin valmistimme vielä maittavan illallisen, ja nopean suihkun saattelemana kukin asetteli swaginsa parhaaksi katsomaansa paikkaan. Lämpötila oli tässä vaiheessa pudonnut huomattavasti: päivän yli 30 asteen lämpötila oli enää muisto vain, kun kiskoin kaikki mukaan ottamani pitkähihaiset ja -lahkeiset vaateet ylleni. Yölämpötila painui tuona huhtikuisena yönä noin yhdeksään asteeseen.
Swag, swagin sisälle laitettavan erillinen makuupussi, muhkurainen vanha tyyny ja pohjoisterritoriolainen maankamara loivat yhdessä yllättävän mukavan ja kotoisan yösijan. Kuitenkin osa retkeläisistä alkoi huolestua tajutessaan sen tosiasian, että ihan oikeasti tarkoituksenamme oli yöpyä taivasalla maanrajassa Australiassa. Australiassa, tuossa myrkyllisten käärmeiden ja hämähäkkien luvatussa maassa, totta tosiaan.
Rennot oppaamme kertoivat hymyillen, että koska yölämpötila huhtikuussa laskee noin kymmeneen asteeseen, eivät matelijat, hämähäkit eivätkä oikeastaan muutkaan öttiäiset liiku yöaikaan. Eivät edes kärpäset. Todennäköisyys sille, että aamulla swagista löytyisi ei-toivottuja vieraita on huhtikuussa häviävän pieni. Heti perään he kertoivat kuitenkin, kuinka niinä kuukausina, kun yölämpötila ei laske näin alas, retkien luonne öisin on varsin erilainen: harva se kerta makuupusseihin on yöaikana esimerkiksi marssinut muurahaisarmeija, sieraimiin tunkeutuvista kärpäsistä puhumattakaan.
Retken toinen päivä
Aamukävely Ulurun ympäri
Seuraavana aamuna heräsin noin kello 4.10. Aamu oli raikas, nenänpää kylmä, ja ensimmäisen valveillaolo vartin osasin vain tuijottaa eteläisen pallonpuoliskon lumoavaa tähtitaivas yläpuolellani. Ylös oli kuitenkin kömmittävä, sillä halusimme olle takaisin Ulurulla jo ennen auringonnousua. Kun swagit oli rullattu kasaan, valmistelimme ja söimme aamupalan yhdessä. Kaikki tuli pakata mukaan, sillä tähän leiriin emme päivän päätteeksi enää palaisi. Minibussi ajettiin Ulurun läheiselle parkkipaikalle, jonka vierestä patikointireitit alkoivat.
Parkkipaikalla olimme kaikki yhtämieltä siitä, että joko hypotermia tai nälkäinen dingolauma korjaisi meidät hetkenä minä hyvänsä: navakka sivutuuli ja +10 astetta pilkkopimeällä matalaa pensasta kasvavalla aavikkoarolla ei tarjonnut minkäänlaista suojaa. Aamun kylmyys taisi yllättää retkeläisistä jokaisen. Osa kyseenalaisti aamukävelyn järkevyyttä ja ajankohtaa. Oppaiden rohkaisemina lähdimme kuitenkin polkua pitkin halkomaan kovan tuulen läpi pilkkopimeässä kohti monoliitin itäistä sivua Base Walk –reittiä pitkin.
Uluru on valtava, paljon massiivisempi kuin mikään kuva somessa tai Googlen hakutuloksissasi antaa ymmärtää. Sen todellisen koon ymmärtää vasta, kun kallion kiertää kävellen. Uluru on halkaisijaltaan mittauskohdan mukaan noin 2,5-3,5 kilometriä ja sitä ympäröivällä kävelyreitillä on pituutta 10,6 kilometriä. Kun aloitimme aikaista Tour de Ulurua, aurinko ei vielä ollut noussut. Yllä oleva varsin aurinkoinen kuva reittikartasta on otettu kävelyn jälkeen.
Pikkuhiljaa auringon ensisäteet tekivät tuloaan, ja myös tuuli alkoi näyttää tyyntymisen merkkejä. Paras värimaailma meille tarjoiltiin, kun nouseva aurinko juuri ja juuri oli kivunnut horisontin ylle. Auringonnousun värit ja maisema Ulurulla olivat jopa vieläkin upeampia kuin edellisenä iltana nähty pastellisävyinen auringonlasku. Siinä me sitten tuijottelimme toisiamme, sekalainen joukkio backpackereita ja yksi miljoonia vuosia vanha aamuauringossa kylpevä monoliittimöhkäle, Uluru.
Jatkoimme reitillä eteenpäin, emmehän olleet vielä edes puolivälissä. Base Walk oli selkeästi merkitty polku, jolla jokaisen kuuliaisen turistin kuuluu pysyä. Reitin varrella oli muutamia infotauluja ja yksi vessa. Ulurun pinnan muodostelmat vaihtelivat: kallio oli joistain kohdista hyvin sileä, joistain kohdista puolestaan reikäinen kuin emmental. Myös eroosion kovertamia onkaloita ja luolia kalliomaalauksineen pysähdyimme tutkimaan reitin loppupuolella ja kurkkasimme sadeveden aikaansaamaan Mutitjulu Waterhole -vesialtaaseen. Ilmeisesti alueen kärpäset eivät olleet löytäneet tietään tälle keitaalle.
Kun kävelykierros Ulurun ympäri tuli päätökseen, oli ulkolämpötila taas lähellä kolmeakymmentä, taivas lähes pilvetön ja jokaikinen mantereen kärpänen kimpussamme. Takaisin autolle saavuttiin riisuttuja vaatteita kantaen ja aurinkorasvapurkkeja sekä kärpäsverkkoja hamuillen. Menimme vielä oppaidemme johdolla katsomaan lähemmin Ulurun juurella olevia aboriginaalien kalliomaalauksia ja eroosion kaivertamia onkaloita. Myös paikka, josta vielä muutamia vuosia sitten oli saanut kiivetä Ulurun laelle, osoitettiin meille. Vaikka tuo osa kalliosta oli selkeästi loivin, ei se millään tavallan houkutellut kiipeilemään.
Ajomatka lähemmäksi Kings Canyonia
Pienen välipalan jälkeen oli aika hyvästellä Uluru ja kääntää retkibussi kohti Kings Canyonia. Luvassa olisi noin neljän tunnin bussimatka seuraavan yön leiriytymispaikkaan. Matkan varrella pysähdyimme jälleen Mount Conner Lookout -levikkeellä, josta erehdyttävästi Ulurua muistuttava Mount Conner näkyi. Pari tuntia myöhemmin jossain keskellä ei mitään pysäytimme retkibussin ja keräsimme kyytiin kasan kuivia oksankäppyröitä iltanuotiota varten. Neljän tunnin bussimatkan aikana emut, kamelit ja kengurut eivät näyttäytyneet, mutta pari kakadua ja villihevosta bongattiin. Iltapäivän tunnelma retkibussissa oli uninen, mutta odottava.
Perillä ryhmäämme odotti leirialue nuotio-, kokkailu- ja peseytymismahdollisuuksineen. Kings Creek Station -leirintäalueen yhteydessä oli myös huoltoasema. Nuotio sytytettiin ja swag-rullat levitettiin tulisijan ympärille. Tilanne oli otollinen mukavien matkakertomusten jakamiselle ja pienelle hengähdykselle. Illalliseksi kokkasimme tortillat. Nopean peseytymisen jälkeen kömmimme swageihin, joiden organisointi ja nukkumakuntoon laitto sujui jo huomattavasti helpommin kuin ensimmäisenä iltana. Tuikkiva tähtitaivas kattonamme ja paksu tummanvihreä telttakangas ympärillämme uni vei mukanaan jokaisen ennemmin kuin ehti kengurua sanoa.
Retken kolmas päivä
Patikointi Kings Canyonilla
Aamuyöllä havahduin hereille, kun lähistöllä ulvoi dingo. Ääni oli kuin suden ulvontaa australialaisella aksentilla. Taivaankannen tuhannet tähdet, selkeästi erottuva Milky Way eteläisen pallonpuoliskon taivaalla sekä ulvova dingo lähipusikossa – voisiko tästä Outback -kokemus Australiassa enää parantua, mietin. Tänäkin aamuna retkikunnan oli herättävä ennen auringonnousua, jotta pääsisimme aloittamaan päivän ohjelman riittävän aikaisin.
Aamiaisen jälkeen swagit rullattiin, reput pakattiin ja minibussilla taitettiin vielä noin 40 kilometrin matka Watarrka National Park -kansallispuiston rajan yli Kings Canyonille. Perillä haluttiin ajoissa, sillä patikointi oli määrä aloittaa ennen kuin auringonpaahde kävisi liian tukalaksi. Heti perille saavuttuamme tämä kaikkia punaisen ja oranssin sävyjä hohkava kansallispuiston reunama hurmasi jylhyydellään ja karisti viimeisetkin unen rippeet silmistä. Toisin kuin Ulurulla ja Kata Tjutalla, Kings Canyonilla maisemaa eivät vallitse pyöreät ja sileät monoliittikupolit, vaan ennemminkin jyrkät ja rosoiset kalliontörmät.
Rim Walk on noin kuusi kilometriä pitkä hyvin suosittu ja maastoltaan vaihteleva patikointireitti Kings Canyonilla. Ensimmäisenä luvassa oli napakka nousu kanjonin laelle, mikä oli varmasti huomattavasti miellyttävämpi suorittaa raikkaassa aamutuulessa kuin keskipäivän paahteessa. Suuren osan noususta pystyi taittamaan portaita pitkin, mutta siellä täällä nouseva reitti oli hyvin epätasainen ja kivinen. Huipulta avautui upea punasävyinen kalliomaisema, jota nouseva aurinko alkoi miellyttävästi värjätä hiljalleen entistäkin punaisemmaksi.
Reitti kulki jyrkänteen päällä noin neljän kilometrin verran. Välillä ylitimme rotkoja siltoja pitkin, välillä jäimme ihastelemaan maisemia pidemmäksi aikaan. Seuraavaksi reitti jatkui portaikkoon, jota pitkin laskeuduimme kanjonin pohjalle. Kanjonissa kasvoi muinaisia kasvilajeja, jotka olivat sopeutuneet kuiviin oloihin erinomaisesti. Kuivan kanjonin pohjalta löytyi kuitenkin myös sadekauden aikaansaama sadevesiallas, jonka ympärillä oli pienellä alueella varsin rehevää kasvillisuutta. Sattuipa Rim Walk -reitille Australian muotoinen askelmakivikin.
Paluu Alice Springsiin
Patikoinnin jälkeen osa ryhmästämme jatkoi retkeään vielä kolmanneksi yöksi takaisin Ulurulle, jossa he näkisivät auringonlaskun uudelleen. Minä ja muut kahden yön retkelle osallistuneet suunnitellusti palasimme minibussilla takaisin Alice Springsiin. Päivän kruunasi siis vielä reilu viiden tunnin bussimatka. Varoituskylteistä huolimatta kengurut eivät näyttäytyneet tälläkään ajomatkalla.
Perillä Alice Springsissa noudin rinkkani hostellin matkatavaravarastosta ja chekkasin itseni sisään eri majoituspaikkaan. Vaikka raikkaassa ulkoilmassa olikin nukuttanut yllättävän hyvin, oma hotellihuone, puhtaat valkoiset lakanat, lämmin suihku ja ravintoloiden läheisyys olivat erittäin tervetullutta vaihtelua. Ja olihan parin päivän päästä syntymäpäiväni: Retki Ulurulle olikin itselleni ostettu syntymäpäivälahja!
Oletko sinä ostanut itsellesi seikkailuretkiä syntymäpäivälahjaksi? Olisiko sinusta lähtemään seikkailemaan näihin maisemiin? Lisää matkainspiraatiota Ulurulle sekä kootut vinkit ja jälkiviisaudet voit lukaista seuraavasta kirjoituksesta!
0 Comments