Lapsena yksi ehdoton suosikkikirjani oli nimeltään Lasten Atlas. Kirjassa oli värikkäillä eläinkuvilla koristeltuja mielenkiintoisia karttoja jokaisesta maanosasta. Opettelin kirjasta maiden nimiä ja pääkaupunkeja, lippujen värejä ja maailman ihmeiden sijainteja. Kirja opetti minulle, että Australian keskiosissa on iso kivi, jota kutsutaan nimellä Uluru tai Ayers Rock. Noin 25 vuotta myöhemmin oranssina hohtavaa Ulurua katsellessani mietin, kuinka tokaluokkalainen minä olisi ratketa riemusta, jos vain tietäisi, että vielä jonain päivänä pääsee omin silmin näkemään tuon karttaan merkityn ison mystisen kiven.
Darwinin jälkeen Australian valloitus jatkui, mutta pysyin edelleen Pohjoisterritorion osavaltiossa. Seuraavassa kohdekaupungissa, Alice Springssa, tropiikin kosteus ja lämpö vaihtuivatkin äkisti aavikkomaisemiin, kuivaan ilmastoon ja vilpoisiin öihin. Suunnitelmanani oli osallistua kolmen päivän ja kahden yön mittaiselle retkelle Ulurulle, Kata Tjutalle ja Kings Canyonille. Tiedossa olisi unohtumaton seikkailu Australian keskiosissa punaisella aavikolla luonnonmuodostelmia ihmetellen ja taivasalla swagissa nukkuen.
Millainen on retki Ulurulle? Mitä piti sisällään kolme päivää ja kaksi yötä kestävä seikkailu Australian Red Centreen? Paljonko retki maksoi ja mitä se tarkalleen ottaen sisälsi?
First things first – Paikkojen nimet ja termit tutuiksi:
Mikä on Uluru?
Uluru on valtava punaisesta hiekkakivestä muodostunut tasainen, yksittäinen monoliitti, joka on muodostunut 600-700 miljoonaa vuotta sitten. Se on hieman alle 350 metriä korkea maanpinnasta mitattuna ja soikean muotonsa takia läpimitta vaihtelee mittauspaikan mukaan 2,5-3,5 kilometrin välillä. Aboriginaalit ovat nimenneet tämän heille erittäin pyhän ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaan kallion Uluruksi. Kun eurooppalaiset rynnistivät Australiaan, keksivät he Ulurulle uuden ja paremmin englannin kieleen sointuvan nimen: Ayers Rock. Vielä vuoteen 2019 saakka Ulurun päälle oli paikan pyhyydestä huolimatta sallittua kiivetä, mutta liian monen kuolemaan johtaneen tapauksen seurauksena kiipeily kiellettiin.
Mikä on Kata Tjuta?
Toisin kuin Uluru, joka muodostuu yhdestä suuresta järkäleestä, Kata Tjuta käsittää peräti 36 kivikupolia. Nämä kivimuodostelmat koostuvat hieman karkeammasta kiviaineksesta. Kata Tjuta on myös pyhä paikka aboriginaaleille. Sen korkein huippu, Mount Olga, yltää lähes 550 metrin korkeuteen maanpinnasta mitattuna. Välimatkaa Ulurun ja Kata Tjutan välillä on noin 50 kilometriä. Uluru ja Kata Tjuta sijaitsevat kansallispuistossa, jolle on loogisesti annettu nimi Uluru-Kata Tjuta National Park.
Mikä on Kings Canyon?
Kings Canyon sijaitsee Watarrka National Park -nimisessä kansallispuistossa, myös Pohjoisterritorion osavaltion alueella. Kings Canyonin jylhää maisemaa vallitsee paikoin jopa 100 metriä syvä kanjonimainen rotko, joka on syntynyt miljoonia vuosia sitten tapahtuneen maanjäristyksen ja sittemmin eroosion muovaamana. Vaikka kansallispuiston alue on laajalti kovin kuivaa, on kanjonin pohjalla varsin vehreää kasvillisuutta. Kings Canyon on vaikuttava ja laaja-alainen luontokohde, joka on erittäin suosittu vaelluspaikka ja matkailukohde. Ajomatkaa Ulurulta Kings Canyonille on reippaat 300 kilometriä, linnuntietä huomattavasti vähemmän.
Mikä on The Red Centre?
Australian keskiosissa olevaa laajaa autiomaata ja aavikkoaluetta kutsutaan englanninkielisellä nimellä The Red Centre, punainen keskus. Alueen maaperä on väriltään punainen tai oranssinpunainen, mistä osuva nimitys juontuukin. Tyypillinen The Red Centren maisema on kuivaa, karua ja kivikkoista. Juurikin Uluru, Kata Tjuta ja Kings Canyon ovat Australian The Red Centre -alueen ikonisimmat maamerkit.
Mikä on Yulara?
Yulara on Ulurun läheisyydessä olevan pienen kylän nimi. Yularassa on lentokenttä, eli Australian punaiseen ytimeen on mahdollista lentää suoraan maan muista kaupungeista. Tässä palvelukeskittymässä on hotelleja, leirintäalueita, elintarvikekauppa, matkamuistomyymälöitä, apteekki, turisti-info sekä muita pieniä putiikkeja ja palveluita. Jos unohdit tuoda mukanasi päähän laitettavan kärpäsverkon, ei hätää, voit ostaa omasi vielä Yularasta.
Mikä on swag?
“Swag” on englanninkielinen, erityisesti Australian englannin, nimitys eräänlaiselle retkeilyssä käytettävälle telttakankaiselle makuupussille tai pussimaiselle makuualustalle. Sen ulkokuori on valmistettu paksusta kankaasta ja sen sisällä on ohut patja. Swag on helppo rullata kasaan ja pyöräyttää uudelleen auki taas seuraavaan makuupaikkaan. Mukavuuden ja lämmön vuoksi swagin sisälle voi vielä laittaa erillisen makuupussin tai jopa lakanan.
3 päivää ja 2 yötä – Mitä retki sisälsi ja millainen oli retkiohjelma?
Retken Ulurulla, Kata Tjutalla ja Kings Canyonilla järjesti erilaisia seikkailuretkiä toteuttava Adventure Tours -yritys. Hinta kolme päivää ja kaksi yötä kestävälle retkelle oli noin 650 euroa Booking.com:n kautta varattuna. Retken aikana kulutin omaa rahaa vain huoltoasemapysähdyksillä, lähinnä kahviin ja pieniin välipaloihin, sekä perillä Yularassa ostamaani kärpäsverkkoon.
Hinta sisälsi kuljetukset Alice Springsistä Ulurulle, Kata Tjutalle ja Kings Canyonille ja paluun Alice Springsiin takaisin. Opastettu ohjelma kahden erittäin omistautuneen ja ammattitaitoisen oppaan johdolla sekä majoitus Adventure Toursin omassa leiriytymispaikassa kuuluivat hintaan. Leirissä meillä retkeläisillä oli käytössämme keittiökatos tarvikkeineen, suihkut ja vesivessat. Nukkuminen hoitui swageissa maanrajassa ja taivasalla. Tyynyt, makuupussit ja lakanat kuuluivat majoitussettiin.
Ateriat sisältyivät retken hintaan, eli saimme syödäksemme aamupalat (2x), lounaat (2x), illalliset (2x) ja välipaloja pitkin päivää. Juomavettä oli saatavilla kokoajan. Uluru-Kata Tjuta National Park – ja Watarrka National Park -kansallispuistomaksut sisältyivät retken hintaan. Koen, että retken sisältö oli varsin kattava: se sisälsi The Red Centren kiinnostavimmat luontokohteet ja kokonaisuuden hintalaatu-suhde oli hyvin linjassa. Lue lisää tämän seikkailuretken matkavinkeistä tästä kirjoituksesta!
Ensimmäinen päivä – Lähtö Alice Springsista
Retkeä edeltävän yön majoituin hostellissa Alice Springissa. Koska retkelle ei ollut sallittua ottaa mukaan suurikokoisia matkatavaroita, jätin lähtöaamuna rinkkani hostellin matkatavaroiden säilytyshuoneeseen. Ymmärtääkseni tällainen käytäntö kyseisessä hostellissa oli varsin normaali, sillä valtaosa majoittujista oli joko juuri aloittamassa tai lopettamassa Red Centre -seikkailuaan. Mukaan retkelle pakkasin pienempään reppuun vain tarvitsemani vaatteet, hygieniatuotteet ja muut tavarat kolmelle päivälle.
Noin viideltä aamulla retkibussi iloisine oppaineen tuli noutamaan suoraan majoituspaikan edestä. Hämmästyksekseni bussissa oli vain kolme muuta retkeläistä: kaksi saksalaista ja yksi portugalilainen. Loput retkeläiset kuulema napattaisiin kyytiin vasta Yularan lentokentältä. Tätä ennen meillä neljällä eurooppalaisella ja kahdella australialaisella oppaallamme oli kuitenkin edessään reilu viiden tunnin ajomatka. Matkan varrella tutustuimme toisiimme, oppaamme viihdyttivät meitä Australian luontoon liittyville knoppitiedoillaan ja kuuntelimme perinteisiä australialaisia (iskelmä?)kappaleita.
Huoltoasemapysähdyksen aikana Ghanin risteyksessä tervehdimme kesyjä emuja, ostimme hieman omia välipaloja ja tietenkin nappasimme mukaan tuoreet kahvit. Hieman reilu sata kilometriä ennen Yularaa horisontissa näkyi yhtäkkiä tasainen pöytämäinen vuori. Kyseessä ei kuitenkaan vielä ollut Uluru, vaan Mount Connor, joka oli erehdyttävästi Ulurun muotoinen. Oppaamme kertoivat, että lähes poikkeuksetta kaikki ensikertalaiset innostuvat Mount Connorin nähdessään luullen tätä Uluruksi. Vielä ajomatkan loppupuolella ylimääräisen ohjelmanumeron järjesti komea pyton, joka oli luikerrellut keskelle maantietä lämmittelemään ja jonka oppaamme koki parhaakseen ohjata takaisin pientareen puolelle turvaan.
Lähestyessämme Yularaa Ulurusta ei kuitenkaan enää voinut erehtyä. Se hallitsi maisemaa ja tuntui huokuvan vahvaa, mystistä energiaa. Yularan keskusta oli pieni, mutta kaikki peruspalvelut ja paljon hipelöitäviä matkamuistoja sieltä kyllä löytyi. Jo pysähdykset matkan varrella, mutta viimeistään käyskentely Yularan keskustassa antoi varsin yksimielisen ymmärryksen siitä, kuinka tarpeellinen päähän laitettava kärpäsverkko tulisi parin seuraavan päivän aikana olemaan. Toisin sanoen, kärpäsiä oli kaikkialla. Kaikkialla. Ne yrittivät kaiken aikaa työntyä nenään, silmiin, suuhun, avohaavaan, you name it. Nöyrästi ostimme kärpäsverkot, ja sitten olikin jo aika suunnata lentokentälle.
Visiitti Kata Tjutalla
Lentokentällä minibussimme täyttyi kahta paikkaa vaille täyteen. Minibussissa sateli iloisia tervehdyksiä ja “Where are you from?” -kysymyksiä. Samantien suunnaksi otettiin Kata Tjuta, jonne oli matkaa noin 50 kilometriä. Etäisyyden päästä katsottuna Kata Tjutan sivuprofiili oli varsin vaikuttava, monesta punaisesta kalliokupolista muodostunut luonnon taideteos. Harmiksemme pysähtyminen parkkipaikalle johtavalla tienpätkällä ei ollut sallittua. Muutama kilometri ennen määränpäätä alkoi kulkuneuvostamme yhtäkkiä kuulua ei-toivottua kolinaa: yksi bussin renkaista oli puhjennut! Perille kuitenkin päästiin kolmen renkaan voimin. Yksi oppaistamme lähti johdattamaan joukkiota patikointireitille, toinen jäi renkaanvaihtopuuhiin parkkipaikalle.
Iltapäivän aurinko oli paahtava ja ilma hyvin kuivaa. Kuitenkin lähes pilvetöntä taivasta vasten Kata Tjutan kalliokupolit tuntuivat hohtavan punaisuuttaan vieläkin kirkkaammin ja antavan entistäkin jylhemmän vaikutelman. Sinistä taivasta vasten pörräsi myös uskomaton määrä kärpäsiä. Ilman kärpäsverkkoja olisi huitominen vienyt kaiken huomion, ja luultavasti paikan ja maiseman maagisuus ja kauneus olisivat jääneet toissijaisiksi. Oppaamme kertoi, että kärpästen varsin pakkomielteinen käytös yrittää tunkeutua kasvoille johtuu alueen kuivuudesta. Alueella on niin kuivaa, että kärpäset pyrkivät löytämään mitä tahansa ravinnoksi tai nesteytykseksi kelpaavaa eritettä, olkoon se sitten pieni pisara kosteutta ihmisen huulilla tai silmäkulmassa.
Kärpästen saattelemana lähdimme patikoimaan kupoleiden väliin muodostuneeseen solaan muutaman kilometrin mittaiselle Walpa Gorge Walk -reitille. Kupolien massiivisuus ja kirkkaat värit loivat ainutlaatuisen luonnonmaiseman, jota ihastellessa olisi voinut viettää enemmänkin aikaa. Kata Tjutan luona olisi ollut valittavana myös toinen patikointireitti, kestoltaan noin 3-4 tuntia. Tähän meillä ei ryhmämatkan aikataulun puitteissa kuitenkaan ollut aikaa. Luulen, että Kata Tjuta jää usealla matkailijalla vähemmälle huomiolle kuin alueen päätähti ja kiistatta tunnetumpi Uluru. Kuitenkin, tämä punainen monesta kupolista muodostunut jättiläinen oli vaikuttava, ehdottomasti vierailemisen ja näkemisen arvoinen luonnonkohde.
Auringonlasku Ulurulla
Renkaanvaihto ei hidastanut aikatauluamme juurikaan, eli takaisin Ulurun läheisyydessä olimme aikataulun mukaisesti. Auringonlaskuun oli aikaa enää alle tunti, eli ajoitus oli varsin optimaalinen. Retkibussien pysäköinti Ulurun läheisyydessä on keskitetty eikä parkkipaikoille johtavien teiden varsille pysähtely ollut sallittua. Meidän, kuten kymmenien muidenkin paikalla olevien retkibussien, tuli pysyä aidatulla alueella. Ihastellessamme Ulurua oppaat tarjoilivat meille ystävällisesti välipalaa ja juotavaa. Auringonlaskun värittämä Uluru ja sitä ympäröivä aavikkomaisema on yksi upeimmista näyistä, joita olen koskaan kokenut. Oli jotenkin vaikea edes käsittää, että parin pitkän lennon ja vielä pidemmältä tuntuvan bussimatkan jälkeen olin vihdoin tässä: Australiassa, aivan lähellä Ulurua, vain parinsadan metrin päässä isosta punaisesta kivestä.
Jos ajattelit, että rullasimme swagit auki aivan Ulurun kupeeseen, joudun tuottamaan pettymyksen. Ulurun välittömässä läheisyydessä oleville parkkialueille tai levikkeille ei ole sallittua leiriytyä. Kun tuli aika jättää päivän viimeisissä auringonsäteissä kylpevä punainen kallio taaksemme, ajoimme muutaman kilometrin päässä olevalle Adventure Toursin omalle leiriytymispaikalle. Leiri oli aidattu alue nuotiopaikkoineen, keittiökatoksieen ja koppivessoineen. Yhteisvoimin valmistimme vielä maittavan illallisen, ja nopean suihkun saattelemana kukin asetteli swaginsa parhaaksi katsomaansa paikkaan yötä varten. Lämpötila oli tässä vaiheessa pudonnut huomattavasti: päivän aikana koettu yli 30 asteen lämpötila oli enää muisto vain, kun kiskoin kaikki mukaan ottamani pitkähihaiset ja -lahkeiset vaateet ylleni. Yölämpötila painui tuona huhtikuisena yönä noin yhdeksään asteeseen.
Swag, swagin sisälle laitettavan erillinen makuupussi, muhkurainen vanha tyyny ja pohjoisterritoriolainen maankamara loivat yhdessä yllättävän mukavan ja kotoisan yösijan. Kuitenkin osa retkeläisistä alkoi huolestua tajutessaan sen tosiasian, että ihan oikeasti nyt oli tarkoitus yöpyä taivasalla maanrajassa Australiassa. Australiassa, tuossa myrkyllisten käärmeiden ja hämähäkkien luvatussa maassa, totta tosiaan. Rennot oppaamme kertoivat hymyillen, että koska yölämpötila huhtikuussa laskee noin kymmeneen asteeseen, eivät matelijat, hämähäkit eivätkä oikeastaan muutkaan öttiäiset liiku yöaikaan. Eivät edes kärpäset. Todennäköisyys sille, että aamulla swagista löytyisi ei-toivottuja vieraita on huhtikuussa häviävän pieni. Heti perään he kertoivat kuitenkin, kuinka niinä kuukausina, kun yölämpötila ei laske näin alas, retkien luonne öisin on varsin erilainen: harva se kerta makuupusseihin on yöaikana esimerkiksi marssinut muurahaisarmeija, sieraimiin tunkeutuvista kärpäsistä puhumattakaan.
Toinen päivä – Kävely Ulurun ympäri
Seuraavana aamuna heräsin noin kello 4.10. Aamu oli raikas, nenänpää kylmä ja tähtitaivas yläpuolellamme lumoava. Ensimmäisen valveillaolo vartin osasin vain tuijottaa eteläisen pallonpuoliskon tähtitaivasta. Ylös oli kuitenkin kömmittävä, sillä takaisin Ulurulla haluttiin olla ennen auringonnousua. Kun swagit oli rullattu kasaan, valmistelimme ja söimme aamupalan yhdessä. Kaikki tuli pakata mukaan, sillä tähän leiriin emme päivän päätteeksi enää palaisi. Minibussi ajettiin Ulurun läheiselle parkkipaikalle, jonka vierestä patikointireitit alkoivat.
Parkkipaikalla olimme kaikki yhtämieltä siitä, että joko hypotermia tai nälkäinen dingolauma korjaisi meidät hetkenä minä hyvänsä: navakkaakin nakavampi sivutuuli ja +10 astetta pilkkopimeällä matalaa pensasta kasvavalla aavikkoarolla ei tarjonnut minkäänlaista suojaa. Aamun säätila taisi yllättää retkeläisistä jokaisen. Osa jopa kyseenalaisti, oliko mitään järkeä lähteä aamukävelylle juuri nyt ja juuri täällä. Oppaat olivat kuitenkin täysin vakuuttuneita siitä, että tunnin parin päästä kaikki alkaisivat kuoria vaatekerrastoja yltään. Näin kävikin.
Seuraavana retkiohjelmassa oli pitkähkö aamukävely Ulurun ympäri Base Walk –reittiä pitkin. Uluru on valtava, paljon massiivisempi kuin mitä mikään kuva somessa tai Googlen hakutuloksissasi antaa ymmärtää. Sen todellisen koon ymmärtää vasta, kun kalliota lähdetään oikeasti kiertämään. Uluru on halkaisijaltaan mittauskohdan mukaan noin 2,5-3,5 kilometriä ja sitä ympäröivällä kävelyreitillä on pituutta 10,6 kilometriä. Kun aloitimme aikaista Tour de Uluruamme, aurinko ei vielä ollut noussut. Oppaiden rohkaisemina lähdimme kuitenkin polkua pitkin halkomaan kovan tuulen läpi pilkkopimeässä kohti monoliitin itäistä sivua. (Alla oleva varsin aurinkoinen kuva reittikartasta on otettu kävelyn jälkeen.)
Pikkuhiljaa auringon ensisäteet tekivät tuloaan, ja hiljalleen myös tuuli alkoi näyttää tyyntymisen merkkejä. Paras värimaailma meille tarjoiltiin, kun nouseva aurinko juuri ja juuri oli kivunnut horisontin ylle. Siinä me sitten tuijottelimme toisiamme, sekalainen joukkio backpackereita ja yksi miljoonia vuosia vanha aamuauringossa kylpevä monoliittimöhkäle, Uluru. Auringonnousun värit ja maisemat Ulurulla olivat jopa vieläkin upeampia kuin edellisenä iltana nähty pastellisävyinen auringonlaskumaisema.
Jatkoimme reitillä eteenpäin, emmehän olleet vielä edes puolivälissä. Base Walk oli selkeästi merkitty polku, jolla jokaisen kuuliaisen turistin kuuluu pysyä. Reitin varrella oli muutamia infotauluja ja yksi vessa. Ulurun pinnan muodostelmat vaihtelivat: kallio oli joistain kohdista hyvin sileä, joistain kohdista puolestaan reikäinen kuin emmental. Myös eroosion kovertamia onkaloita ja luolia kalliomaalauksineen pysähdyimme tutkimaan matkan varrella. Reitin loppupuolella kurkkasimme sadeveden aikaansaamaan Mutitjulu Waterhole -vesialtaaseen, joka tuntui kuin keitaalta muuten niin kuivan aavikkomaisessa miljöössä.
Ilmeisesti alueen kärpäset eivät kuitenkaan vielä olleet löytäneet tietään tälle keitaalle. Kun kävelykierros Ulurun ympäri oli saatu päätökseen, oli ulkolämpötila taas lähellä kolmeakymmentä, taivas lähes pilvetön ja joka ikinen mantereen kärpänen kimpussamme. Takaisin autolle saavuttiin riisuttuja vaatteita kantaen ja aurinkorasvapurkkeja ja kärpäsverkkoja hamuillen. Menimme vielä oppaidemme johdolla katsomaan lähemmin Ulurun juurella olevia aboriginaalien kalliomaalauksia ja eroosion kaivertamia onkaloita. Myös paikka, josta vielä muutamia vuosia sitten oli saanut kiivetä Ulurun laelle, osoitettiin meille. Vaikka tuo osa kalliosta oli selkeästi loivin, ei se millään tavallan houkutellut kiipeilemään.
Ajomatka lähemmäksi Kings Canyonia
Pienen välipalan jälkeen oli aika hyvästellä Uluru ja kääntää retkibussi kohti Kings Canyonia. Luvassa olisi noin neljän tunnin bussimatka seuraavan yön leiriytymispaikkaan. Matkan varrella pysähdyimme jälleen levikkeellä, josta oli mahdollista nähdä erehdyttävästi Ulurua nopealla silmäyksellä muistuttava Mount Conner (Mount Conner Lookout). Pari tuntia myöhemmin jossain keskellä ei mitään pysäytimme retkibussin ja keräsimme kyytiin kasan kuivia oksankäppyröitä nuotiota varten. Neljän tunnin bussimatkan aikana emut, kamelit ja kengurut eivät näyttäytyneet, mutta pari kakadua ja villihevosta bongattiin. Iltapäivän tunnelma retkibussissa oli uninen, mutta odottava.
Perillä meitä odotti leirintäalue nuotio-, kokkailu- ja peseytymismahdollisuuksineen. Kings Creek Station -leirintäalueen yhteydessä oli myös huoltoasema. Nuotio sytytettiin ja swag-rullat levitettiin tulisijan ympärille. Tilanne oli otollinen mukavien matkakertomusten jakamiselle ja pienelle hengähdykselle. Illalliseksi kokkasimme tortillat. Nopean peseytymisen jälkeen kömmimme swageihin, joiden organisointi ja nukkumakuntoon laitto sujui jo huomattavasti helpommin kuin ensimmäisenä iltana. Tuikkiva tähtitaivas kattonamme ja paksu tummanvihreä telttakangas ympärillämme uni vei mukanaan jokaisen ennemmin kuin ehti kengurua sanoa.
Kolmas päivä – Patikointi Kings Canyonilla
Aamuyöllä havahduin hereille ääneen, joka ei ollut herätyskello. Lähistöllä ulvoi dingo. Ääni oli kuin suden ulvontaa, mutta australialaisella aksentilla. Taivaankannen tuhannet tähdet, selkeästi erottuva Milky Way eteläisen pallonpuoliskon taivaalla sekä ulvova dingo lähipusikossa – voisiko tästä Outback -kokemus Australiassa enää parantua, mietin. Tänäkin aamuna retkikunnan oli herättävä ennen auringonnousua, jotta pääsisimme aloittamaan päivän ohjelman riittävän aikaisin.
Aamiaisen jälkeen swagit rullattiin, reput pakattiin ja minibussilla taitettiin vielä noin 40 kilometrin matka Watarrka National Park -kansallispuiston rajan yli Kings Canyonille. Perillä haluttiin ajoissa, sillä patikointi oli määrä aloittaa ennen kuin auringonpaahde kävisi liian tukalaksi. Heti perille saavuttuamme tämä kaikkia punaisen ja oranssin sävyjä hohkava kansallispuiston reunama hurmasi jylhyydellään ja karisti viimeisetkin unen rippeet silmistä. Toisin kuin Ulurulla ja Kata Tjutalla, Kings Canyonilla maisemaa eivät vallitse pyöreät ja sileät monoliittikupolit, vaan ennemminkin jyrkät ja rosoiset kalliontörmät.
Rim Walk on noin kuusi kilometriä pitkä patikointireitti Kings Canyonilla. Suosittu reitti on maastoltaan hyvin vaihteleva, se kulkee sekä kanjonin jyrkillä reunoilla että kanjonin pohjalla. Ensimmäisenä luvassa oli napakka nousu kanjonin laelle, mikä oli varmasti huomattavasti miellyttävämpi suorittaa raikkaassa, mutta tällä kertaa ei liian navakassa, aamutuulessa kuin keskipäivän paahteessa. Suuren osan noususta pystyi taittamaan portaita pitkin, mutta siellä täällä nouseva reitti oli hyvin epätasainen ja kivinen. Huipulta avautui upea punasävyinen kalliomaisema, jota nouseva aurinko alkoi miellyttävästi värjätä hiljalleen entistäkin punaisemmaksi. Matka jatkui kanjonin mutkia ja epätasaista reunaa myötäillen.
Reitti kulki jyrkänteen päällä noin neljän kilometrin verran. Välillä ylitimme rotkoja siltoja pitkin, välillä jäimme ihastelemaan maisemia pidemmäksi aikaan. Seuraavaksi reitti jatkui portaikkoon, jota pitkin laskeuduimme kanjonin pohjalle. Kanjonissa kasvoi muinaisia kasvilajeja, jotka olivat sopeutuneet kuiviin oloihin erinomaisesti. Kuivan kanjonin pohjalta löytyi kuitenkin myös sadekauden aikaansaama sadevesiallas, jonka ympärillä oli pienellä alueella varsin rehevää kasvillisuutta. Rim Walk -reitin edetessä bongasin matkan varrelta hauskana yksityiskohtana Australian muotoisen kiven.
Paluu Alice Springsiin
Kun patikointi tuli päätökseen, osa ryhmästämme hyppäsikin toiseen bussiin ja jatkoi matkaansa takaisin Ulurulle, jonka lähistöllä he viettäisivät vielä kolmannen yön. Retken kolmannen illan ohjelmana heillä oli toistamiseen auringonlasku Ulurulla. Toinen puoli ryhmästä, itseni mukaan lukien, lähti tutulla minibussilla takaisin Alice Springsiin. Päivän kruunasi siis vielä reilu viiden tunnin bussimatka. Paluumatkalla erään retkeläisen pyynnöstä pysähdyimme ottamaan kuvan tyypillisestä varoituskyltistä, jotka tulivat toki tutuiksi seuraavan vuoden aikana autoillessa.
Perillä Alice Springsissa noudin rinkkani hostellin matkatavaravarastosta ja chekkasin itseni sisään eri majoituspaikkaan. Vaikka raikkaassa ulkoilmassa olikin nukuttanut yllättävän hyvin, oli oma hotellihuone, puhtaat valkoiset lakanat, lämmin suihku ja ravintoloiden läheisyys erittäin tervetullutta vaihtelua. Sitä paitsi, parin päivän päästä olisi syntymäpäiväni: Retki Ulurulle olikin itselleni ostettu syntymäpäivälahja!
Oletko sinä ostanut itsellesi seikkailuretkiä syntymäpäivälahjaksi? Olisiko sinusta lähtemään seikkailemaan näihin maisemiin? Lisää matkainspiraatiota sekä kootut vinkit ja jälkiviisaudet voit lukaista seuraavasta kirjoituksesta!
0 Comments